Semifinal 28.2.2006
Hölmö rakkaus ylpeä sydän -julkkaribileet
No niin! Tietyllä tavalla mikä tahansa levytysprosessi huipentuu juuri tähän iltaan – levynjulkaisubileisiin. Aikaisemmin on pidetty milloin mitäkin harjakaisia miksausten ja masterointien jälkeen, tai yritetty vapautuneesti juhlia kun levy on saatu painoon. Mutta todellisuudessa vasta julkkaribileet, jossa tuote ikäänkuin esitetään maailmalle, suo artistille edes jonkinlaisen puhdistautumisen ja katharsiksen. Sitten alkaa tietenkin promotyö ja keikat, mutta se onkin toisenlainen ruljanssi kokonaan.
Päätimme alkuvuonna järjestää himmailut Semifinalissa, ja siten, että toimittajien ja frendien lisäksi myös yleisökin pääsisi osalliseksi ilonpitoon. tarkaksi aikatauluksi adamantoitui: 19.00 vieraat sisään ja virallinen osuus – 20.00 ovet auki ja rahvas mökkiin – 21.00 veto. Sitä ennen oli tietenkin jopa treenattu uutta matskua vähän, ja lämmitelty muutamaa evergreeniä setin ryydikkeeksi.
Päivällä erilaisten roudausspedeilyjen ja taksisäätöjen jälkeen olimme saaneet kamat pystyyn ja valmiina soundcheckiin ja viime hetken treeneihin. Terhin sisko Paapu, joka tuli laulamaan parit taustat, tuli stailisti hiukan myöhässä, mutta ei hätiä mitiä, studiotöistä saapuva Anssi juuttui joka tapauksessa HIFK-Jokerit lätkämatsin aiheuttamaan ruuhkaan, joten viime hetki jäi todella viime hetkeen.
Alkuun tehtiin Maikkarin viihdeuutisiin joku jännittynyt ja jäykkä haastattelun pätkä, ja kun toimittajia ja ystäviä oli juotettu kolme varttia drinkkilipuilla katsottiin isolta projektorilta Arto Tuohimaan mainion kesäinen Hölmö rakkaus -video, sekä 10 minuutin teaserikooste tuotantoyhtiönsä valmistelemasta SMG:n levyntekodokumentista.
Sitten olikin aika avata ovet, joiden taakse oli jopa jo muodostunut jonoa. Paikka täyttyi yllättävän nopeasti ja sitä jonoa kuulemma jatkui sinne kinkkiravintolalle saakka. Nykänen ihmetteli että onkohan nämä nyt kaikki ihan oikeaan paikkaan tulossa – etukäteen ajateltiin että tällaseen tiistai-iltakeikantynkään ei nyt varmaan ihan älytöntä tunkua ole. joka tapauksessa viittä vaille yhdeksän jännittikin jo niin tuskattuttavasti, että oikein ihmetteli miksi aikoinaan alalle ryhtyi. Arto kuvasi dokkarinsa viimeisiä kuvia kanssamme takahuoneessa – viimeiseksi kuvaksi jäi kun yhtä yli yhdeksän könysimme lavalle. Meillä kuitenkin ilta vasta alkoi.
Uusi levy kömmittiin vaihtelevalla varmaotteisuudella läpi, osin akustisina versioina kössin rhodesin maustamana, osin silleen melkein täysiä rokaten. Vanhoista biiseistä vedettiin lopulta vain 100 km Ouluun sutikantriversiona. Paapu lauloi kuin enkeli kappaleissa Etten säikytä Kaloja, Katu päättyy aurinkoon ja Vierailla kallioilla. Ensimmäisenä encorena vedimme Terhin kanssa kahdestaan yhden täysin korkkaamattoman biisin nimeltään Lopulta olemme kuitenkin yksin. Ilmeisen monille, ainakin meikäläiselle, se nousi illan musiikilliseksi kohokohdaksi. Ehkä se neljäskin levy pitää sitten aloittaa… Livevetona yksi huomionarvoinen biisi oli vielä tokaksi encorebiisiksi säästetty Solmu, joka tavallaan on turboahdetuinta SMG:tä ikinä – suoraa rokkia mahdollisimman suurella, helpolla ja tunteikkaalla kertsillä joka jatkuu ja jatkuu vaan. Ai että sitä on hauska vetää, ja sen tavallaan tiesikin jo etukäteen.
Keikan jälkeinen aika olikin sitten vaan yhtä halailua ja kättelyä ja selälle läiskimistä kunnes paikka pistettiin lopulta säppiin ja ydinryhmä siirtyi Tavastian puolelle Beat Barin nurkkapöytään juttelemaan omiaan. Mahtava ilta, niin hyvä kuin voi olla, paitsi tietenkin vitutti etteivät kaikki sisälle mahtuneet. Tavastialla viimeistään sitten!