Aamulla matkaan lähti Puurula, minä, Etelä-Helsingin Toots Thielemans Mauro Gargano ja Järvenpään kultakurkku Kokkonen, ja tällä kertaa todellakin haettiin muiden peruseinesten lisäksi vanukkaat pykälään Porvoon jättimarketista. Mauro oli pykälässä soittaakseen Oulu 100 -kappaleeseen koskettavan huuliharpputeeman, jonka oli tarkoitus paikata päissämme siinneet satapäiset länkkärikuorot. Jotka alkoivat tuntua hieman yliampuvalta ja sketsinomaiselta idealta. Ratsuväen saapumisen sijaan visioimme sellaisen Arizonaan sijoittuvan preeriaidyllin, jossa reissussa rähjääntynyt, isogallonaisella stetsonilla varustettu cowboy laittaa auringonlaskun jälkeen kanjonien yllä sumpit kuparikattilassa, risunuotion kelmeässä valossa. Ja tiätenskin soittaa vähän huuliharppua hevoselleen, ainoalle ystävälleen. D-huuliharppu oli bändin puolesta, joten ei kun Mauro mikin eteen ja nauha pyörimään. Teema oli hallussa kun mä kirjoitin sen sille ed. päivänä Ilveksessä muistilapulle.

Ja se soitto! Se soitto oli jotain sanoinkuvaamatonta, liikutuksen kyynelet kierivät poskillemme reissumiehen haikeiden sulosävelten kajahtaessa ilmoittamaan, että suurimmankin yksinäisyyden hetkellä, autioimmankaan tähtitaivaan alla me emme koskaan ole yks...

Ja paskat se mitään sanoinkuvaamatonta oli, mutta eri tekniikoita ja staileja kokeilemalla saatiin kuitenkin erittäin asianmukainen ja tunnelmallinen musiikkiesitys aikaiseksi. Kiitos Mauro! Sitten Jukka laittoi Kurzweil-, laulu- ja kitaramikit pystyyn ja lähti stadiin luennolle, vieden italo-cowboymme mennessään Porvoon maaseudun auringonlaskuun. Hyvästi, Mauro, hyvästi!

Terhi rupesi laulamaan notkeita äänihuulia vaativaa Talvipuutarhaa, joka siis on se kamarimusiikkitaideslovari (paitsi ekan kerran kun Kerkko kuuli sen pohjat se sanoi sitä Stingiksi ja nyt myöhemmin Susanna Haaviston kuuloiseksi. Meinas kyllä mennä fiilarit, varsinkin Stigusta.) Lauleskeltiin biisi pariin kertaan läpi, mutta sitten vaihdettiin biisiä, jotta Tepan ääni aukeaisi parhaalla tavalla. Kun kuolen -kappaleen a-osat otettiin käsittelyyn. Homma lähti hyvin käyntiin, mutta sitten jo aamusta asti kurkkukipua ja vilua valittaneen muusikkosoturimme kurkku sanoi pelin seis: Ääni oli mitä parhaassa sävelessä, mutta joka toisen sanan kohdalla rupesi yskittämään niin perkeleesti. Ei muuta kuin stadin suuntaan lääketilaus ja tyttö lepoon.

Luppotunteina ennen Antin tuloa lasautin sitten c-osaan kunnon "wahwah-ja-vitusti-säröä"-möykkäkitararaidan Kun kuoleniin. Homma toimi silläviisiin, että laitoin biisin äänittämään, juoksin tarkkaamosta ulos paiskoen ovet perästäni, nostin weaponini kaulaan ja soittelin menemään. Kolmannella otolla tuli niin kauhistuttavan riipivän hieno moka, 140 km/h ulos kurvista ja vain vaivoin takaisin tielle ennen seuraavaa kertsiä, että homma oli säästettävä. Soitin myös Kurzin edullisen kuuloisella pianosaundilla introt, midtrot ja c-osat samaan biisiin. Kuin myös sellaisen hiljaisen äänimaton a-osiin, jota ei oikeastaan voi kuulla; sen vain tuntee lämpimänä läsnäolona huoneessa, aamukasteena voikukan lehdellä tai auringonsäteenä tomuisessa liiterissä.

Antti tuli ja näki että se oli hyvä, ja teki Maurolta lainatulla Spedellä (eli Rolandin joku vitun SPD-2100 deluxe V8 -rumpukone) - kauhistus! - luupin Kun kuolen -kappaleen bridgeen. Luupithan on ollut meillä jotenkin superpannassa nyt - Säälittävää syksyä lukuunottamatta - mutta maltillisella volalla tästä tulee hyvä lisä biisiin. Sitten pohdittiin vielä Terhin kanssa Kurz-pianon lisäämistä biisin herkkään outroonkin - se lisättiin, mutta ratkaisu sen käytöstä siirrettiin miksaukseen.

Sitten aloitimmekin iloiset taustalaulukarkelot (ikävä kyllä Anssi, ainoa meistä, joka osaa laulaa, oli keikoilla varattuna). Teurastamamme kappaleet olivat Onnellinen nainen ja Helsinkiin, ja varsinkin oma intoni päästä edes vähän laulamaan äänilevylle on varmasti kovin liikuttavaa ja vaivaannuttavaa katseltavaa. Oma ääneni on kuriton ja poukkoileva kuin villiori, ja Antilla on Pepe Willbergin jälkeen Suomen kovin nenänasaali. Miksauksessa sitten vaan ruuvipuristin-kireydelle se Autotune, niin kyllä tästä selvitään. Joskus myöhään yöllä avattiin vielä Meille vai teille ja soitin sinne Antin ohjeita valikoivasti noudattaen vikaan kertsiin let's go -kitaraa. Ja vielä, kunnon työmuurahaisina, Kurzweilin jollain pseudo-urkusoundilla sointumattoa samaan kappaleeseen.

Toisena päivänä Terhin yskä oli taittunut, joten tehtyäni vielä yhden kitararaidan Nimikirjaimiin (jonka suhteen alan olla jo aika neuroottinen) laulettiin Kun Kuolen - lopulta alusta loppuun. Ja hyvä tuli. Sitten tehtiin Kun kuolen/Nimikirjaimet/Talvipuutarhaan-kolmikosta demomiksaukset ja lährettihin Helsinkihin. Saattoi olla viimonen Porvoon reissu tän levyn osalta. Heeeiiiheeeiii.

FINKKARIIN MIKSAAMAAN JA SOITTAMAAN!