Scandinavian Music Group

Vappu, Vanhan akustiikka ja haalarikansa. Kolme asiaa jotka vaihtaisin tuubiin Turun sinappia. Siihen nähden ja siitä huolimatta aivan timanttinen keikka. Kaikilla oli täysin kakofoninen kuuntelu Issakaisen kovista ruuvailuista huolimatta, mutta mitäpä pienistä. Ota minusta puolet kuultiin pitkästä aikaa, joskin se saattoi hieman hukkua tähän Vanhan runsaaseen akustiikkaan. Ehkä itselleni illan kohokohdaksi nousi tavallistakin keinuvampi Lupaus kesästä sekä tietenkin Banjo, jossa vaihteeksi taas soitinkin banjoa, ja josta muutenkin liekeissä ollut Terhi veti ilmiömäisen tulkinnan. Loistavat kemut, loistava yleisö, me kiitämme! Ja kiitos Montevideolle Rhodesin lainasta!

Aikanaan siskoni Vilman kysyessä lähdimme mielellämme Akseli Ensemblen Herätys!-klubin esiintyjiksi, ja kivaahan siellä olikin. Juho Milonoffin, Timo Torikan, Kalle Chydeniuksen, Laura Malmivaaran ja Vilman Mitä te odotatte -spektaakkeli yhdistelee runoja, tekstejä, lauluja ja sen sellaista poikkitaiteellista ja poliittista, tukeutuen vahviten kuitenkin Vilman bassonsoittoon. Nähtyäni shown jo aiemmin Gloriassa, kävin sound checkin jälkeen kotona, mutta palasin kuvaamaan loppukeikalta matskua taiteilijoiden arkistoihin.

Tiistai-illan epäklubimaisesta ajankohdasta klubi oli klubimaisen täynnä ja tunnelma kohdallaan. Oma show’mme meni omasta mielestämme loistavasti, tosin niin tuntuvat nykyään kaikki keikkamme menevän. Tämä ilta oli pienen tilan ja Antin sutikomppailun myötä vieläkin akustisempi kuin monet. Kössin kiipparioptiotkin olivat olemattomat kun AE:n käyttämät synat osoittautuivat hyper-kasareiksi saundeiltaan, ja me taas olemme niin kerjäläisiä kulkureita ettei mukaan sattunut omia. Mutta koska yhteissoittomme tätä myötä perustuu täysin sille että vain kuuntelemme Miikan lap steeliä ja Kokkosten siskosten yhteislaulantaa ja hymyilemme tumput suorina, ei tällä ollut suurta väliä.

Ensi-iltansa sai häpeilemättömän lenseä Emmylou, jota hyräillessä maailma tuntuu aina vähän siedettävämmältä paikalta.

Alkuvuoden pitkä keikkatauko nirhattiin hengiltä keväisenä perjantaina Helsingin Virginissä. Suurien puheiden ja nollan treenaamisen myötä olemme ajatelleet uudelleenrakentaa livekonseptimme vakituisesti akkarimpaan suuntaan, tai niin, ettei keikat erikseen olisi “akustisia” vaan että kokonaisuus nyt vaan olisi uuden materiaalin myötä kevyempi. Antti soitti sutien sijaan ihka oikeasta puusta veistetyillä kapuloilla ja Vierailla kallioilla ja Ylpeä sydän kuultiin taustanauhojen kanssa, mutta muutama vanhempi biisi oli uudelleensovitettu notkeammiksi versioiksi, ja uusi materiaali tietty on edelleen sitä hoikempaa sovituslinjaa.

Steen1:n vaalibileissä Terhin ja minun duona esittämämme Kirsikkapuu sai koko bändin ensiesityksensä, ja mainiosti menikin. Huoli kantrifolk-sekoilun ja nousukännisen yleisön kohtaamisesta oli turha – yleisöresponse oli aivan mahtavaa! Jopa siinä vaiheessa kun vaivalla hankkimani lainabanjo (oma jäi Porvoon studiolle) osoittautui täysin virityskelvottomaksi kesken setin, ja sähläilyni venytti biisin välin niin pitkäksi että spiikkaava Antti olisi ehtinyt lukea yleisölle koko Vanhan Testamentin – Koominen sekoilu tuntui vain tuovan yleisön ja bändin entistä lähemmäs toisiaan. Paapu ja Miikka olivat molemmat tonteilla, ja tämän kokonpanon synergia tuntui niin hyvältä että vaikea kuvitella miksi sitä enää ilman niitä keikkoja tekisi. Miikka sai jopa kaksi kieltä pedal steelistään katki – friikkiä.

Terhi oli hiukan huolissaan vielä tämän rock-keikan ja akustisuuden välimaaston kumpuilusta, mutta yleisfiilis keikan jälkeen oli aivan tajuton. Kiitos Korkalaisen Jaskalle saliäänen hoitamisesta lyhyellä varoitusajalla, kiitos Esalle monitoreista, ja kiitos ennen kaikkea ilmeisesti loppuunmyydylle Virgin Oilille mahtavasta meiningistä – jotenkin surrealistista huomata että tämmöinenkin mökki saatiin täyteen!

Jossain vaiheessa viime kesää Terhi ja (miksaajamme) Jukka Nykänen alkoivat pohtia aikaisemmasta poikkeavan akkari-iltaman järjestämisestä. Puolihuolimattoman visioinnin seurauksena löysimme itsemme mittailemasta Tavastian lavaa nelihenkisen jousiorkesterin ja lap steel-kitaristin mahduttamista silmällä pitäen. Koko konkkaronkan kanssa Hitsvillessä pidetyt treenit olivat menneet erittäinkin lupaavasti mutta myös enemmän kuin hivenen sekavasti – siksi soundcheckissä päädyttiin vetämään oikeastaan koko setti läpi. Jousisovituksia oltiin pakerrettu jo pitkään puhdetöinä, mutta pikku muutoksia niihin treenien jälkeen oli kuitenkin tehty. Anssi teki Talvipuutarhaan-kappaleelle (ja koko konsertille) vielä opaskirjan mukaisen instant-taideintron. Ja pitkästä pitkästä aikaa pääsi vetämään ilman korvamonitoreja kun lavalla saundasi jo sellaisenaan niin miellyttävältä.

Pitkän ja leveän soundcheckin jälkeen terhi pisti biisijärjestyksen vielä uusiksi ja pudotti pari biisiä setistä pois. Iltamat oli tarkoitus aloittaa kymmeneltä, mutta jonkun informaatiokatkoksen takia (lue: Merimaa) Tiketin sivuilla tai Tavastian ovella ei tästä mainittu, joten siitä oli sitten pakko hiukan lipsua. Puoli yhdeltätoista sitä kuitenkin hipsittiin Anssin taideintron saattelemana lavalle, ja aika nopeasti kävi selväksi että illasta tulisi aivan sairaan hauska. Miikka Paatelaisen lap- ja pedal steelin soitto sai meidät muut hymyilemään, oikeastaan nauramaan. Kaikki vaan virnisteli toisilleen onnesta soikeana kamarikvartettiamme myöten. Tiistaita oli mahtavaa soittaa kerrankin jousien kanssa. Uusista biiseistä Lissabon tuli eteen ekana ja, kuten muutkin kappaleet vuorollaan, herätti mielestämme yleisössä varsin riemastuneen vastaanoton. Vieläkö soitan banjoa -kappaleessa pääsin vihdoin (kesäistä Teenage Lesbians -esiintymistäni Mannan kanssa lukuunottamatta) soittamaan banjoa julkiselle paikalle, ja oli vaan niin perkeleen hauskaa. Tahdon uudet silmät oli Terhi “Simonin” ja Paapu “Garfunkelin” duetto, Hae minut takaisin “Ruoho nousee maasta varoen/ketunpojan silmät aukeavat hiljaa”-säkeineen ehkä hipeintä SMG:tä ikinä, eikä kauas jäänyt akustiszeppeliininen Lupaus kesästäkään. Kerkko kävi myrskyisien suosionosoitusten saattelemana fiittaamassa Hölmpössä rakkaudessa. Nimikirjaimet päätti varsinaisen setin tällä kertaa aika kanjoninkaikuisena versiona. Lopulta olemme kuitenkin yksin ja Minne katosi päivät toimivat ekoina encorina, ja kun yleisö nyt vaatimalla vaati, palattiin vielä soittamaan Kaupunki allapäin, jonka philipglassmaisen jousisovituksen päälle Antti sai soittaa elämänsä ensimmäisen glockenspielsoolon.

Takahuoneessa ei halailusta, pussailusta ja yläfemmoista meinannut tulla loppua millään! Perusnegatiivinen Jukkakaan ei lopulta voinut sanoa vastaan etteikö ilta olisi ollut onnistunut. Antin ja varmaan oikeastaan kaikkien mielestä tämä oli hienointa mitä tämän bändin kanssa ollaan saatu aikaan. Sitten ei muuta kun lostarin jonoon ja nuppi sekaisin.

Loppuun tietty vielä kiitos Imatran Kakelle monitoroinnista, Mäksälle valoista ja erityisesti Kekelle, Paatelaiselle, Maijalle, Minnalle, Riikalle ja Jussille loistavasta soitosta. Hyvää joulua ja iloista uutta vuotta!!!

(kuvia löytyy täältä ja täältä – kiitos Henri lassanderille tuosta ylläolevasta)