Auts! mikä herätysaika. Makasiiniterminaalilla piti olla jo 8.30, joten Lehtinen kaartoi tilataksissa kohdalleni siinä seitsemän jälkeen, mikä ei todellakaan ole normaali töihinlähtöaika itselleni. Valimosta haettiin vain välttämättömimmät kamat (iso osa odotti keikkapaikalla valmiina), sitten napattiin muita ukkeleita mukaan matkalla lauttarantaan. Viro vietti vielä viimeistä päiväänsä itsenäisenä valtiona, joten passit piti mukana olla, ja yllättäen kaikki olivatkin omansa muistaneet. Linda Linesin kyyti kului Iltalehden kyssäreitä ja ristikoita täytellessä, ja Tallinnan päässä vastassamme oli Tauno Maarpuu ja Armin Press. Taunon tapasimme Antin kanssa viime kesänä radiohaastattelun yhteydessä, ja Armin oli luvattu pakettiautoineen käyttöömme koko vierailun ajaksi. Ensin kurvattiin Hotelli Viikingiin jättämään tavarat, jonka jälkeen talsittiin vanhaan kaupunkiin syömään. Olen itse ollut yli Tallinnassa viimeksi noin kymmenen vuotta sitten, ja silloin oli kylmää, sateista ja harmaata, mutta nyt ainakin tämä turistikeskusta näytti vimpan päälle viihtyisältä, melkein lavasteenomaisella tavalla sievältä.
Etäisesti Tampereen Telakkaa sisustukseltaan muistuttava paikka, jossa syötiin, oli jonkinlainen suljettu klubi (sisään mentiin Taunon avainkortilla), ja ruokalistaa tavaamalla opimme taas uusia sanoja. Antti sai vielä Rostbiiffejä odotellessa mahdollisuuden hioa illan spiikkilistaansa Taunon ja Arminin kanssa (vasemmalla näkyvää kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan lähempää). Antin veli Aki opiskelee eestiä, ja hänen avullaan Antti oli koonnut persoonallisen fraasivaraston, jonka avulla ilta oli tarkoitus juontaa. Asiasisällöltään siinä taas haukuttiin meikäläistä (Soome halvim helilooja ja andetu sitavarras) ja yhtyeemme livekuntoa (Nagu te olete võib-olla märganud, me oleme Soome sitem kõige bänd).
Tämän jälkeen toiset menivät hotellille oikaisemaan, minä, Terhi ja Kössi lähdimme shoppaamaan. Pian kuitenkin kenkäökaupat nielaisivat Tepan, joten minä ja Kössi jatkoimme kahdestaan, tavoitteenamme löytää teepaitoja. Teepaitojen sijaan löysimme ostoskeskuksesta kymmenittäin käsi kädessä loruja laulavia nuoria, jotka kansanpuvuissaan juoksentelivat rullaportaita ylös alas. Myös Vanhankaupungin torilla viipelsi piirileikeissä porukkaa todella omituisen näköisissä vetimissä, vähän kuin Vaahteranmäen Eemelin kesäteatteriesityksestä. Ne olivat mahdollisesti hulluja tai lahkolaisia tai opiskelijoita. Anyway, no t-shirts for us, mutta ostin hirveän läjän eksoottisia purkkapaketteja, joiden oli tarkoitus paikata hammasharjan kotiinjättämistä. Joissain tarjottiin kalkkia, joissain c-vitamiinia , mutta yhteistä valinnoille oli tietenkin se, ettei niitä Suomesta saa. Ainakin purukumivalikoimissa on pikkuveljeskansamme jo ajanut ohitsemme.
Seuraavaksi päivän ohjelmaan kuului radiohaastattelu Tõnu Karjatsen kanssa, joka teki tätä nykyä töitä Eestiradiolle. Menimme porukalla puistoon ja juttelimme niitä näitä Suomirockin nykytilasta ja sen sellaisesta. Tõnu oli siis entuudestaan tuttu minulle ja Antille, koska hän teki viime kesänä SMG:Stä pitkän jutun toiselle eestiläiselle radiokanavalle. Ja sitten eikun keikkapaikalle. Zelluloos Vabaajakeskus oli sellainen iso, ei ihan vimpan päälle remontoitu kompleksi, jossa oli keilaratoja, solariumia, hierontaa ja sen sellaista. Ja yksi iso kiviseinäinen korkea halli, johon lava ja PA oli pystytetty. Ensi vilkaisulla tiesi, että akustisesti tila oli aika mahdoton, mutta ensi vilkaisun jälkeen menimmekin pelaamaan biljardia ja keilaamaan. Keilapallot vaan olivat omituisen pieniä (ehkä 2/3 totutusta läpimitasta), eikä niissä ollut sormenreikiä. Samoin keiloja oli vain yhdeksän ja ne olivat timantti- eikä pyramidimuodostelmassa. Sama se, kivaa oli! Ja allekirjoittanut oli sitten kaatojen kuningas, vaikka Nykäsenkin tyyli oli vakuuttava. Sõpruse Puiesteen lopetettua checkinsä kävimme töihin. Itse sain heidän kitaristiltaan Mesaboogien kaapin, Kössi Fenderin combon, Antti rummut ja Anssi EBS:n vahvistimen. Korvamonitorit oli Eestin erilaisten radiotaajuushässäköiden vuoksi jätetty kotiin Terhin käyttöön varattua langallista lähetintä lukuunottamatta. Eli nyt palattiin vanhaan kunnon kulmamonitorointijärjestelmään, mikä oli aluksi aika kaoottisen tuntuista, varsinkin kun niistä ei oikein tullut sitä pihaustakaan. Kaken ja Jukan pienen puuhatuokion jälkeen asiat saatiin kuitenkin jonkinlaiseen vireeseen.
Avasin henkilökohtaisen terassikauteni Anssin ja (matkaan lähteneen Anssin ystävän) Veran kanssa, jonka jälkeen ostimme muka jotenkin perinteikkäitä tallinnanmanteleita, jotka kuitenkin olivat mainion makuisia, ja poikkesimme vielä yhteen vaateliikkeeseen, josta löysin kivan Etelä-Afrikan kansallispuisto -teemalla varustetun paidan. Sitten taas liikkeelle kärsivällisen Arminin kyydissä! Sitimaan-niminen orkesteri meni meiltä aivan ohi, tulimme paikalle vasta heidän lopetellessaan, niinkuin suuri osa yleisöäkin ilmeisesti. Kivaa täällä on se, että keikat kuitenkin aloitetaan inhimilliseen aikaan – oma settimme oli sovittu alkavaksi yhdeksän aikaan.
Ja niin myös kävi. Keilailuradan pukuhuoneessa vedettiin jägerit ja vanatallinnit huiviin ja päätettiin noudattaa Maksimaalisen Rähinän Maksiimia – akustisten ja kuunteluteknisten olosuhteiden vuoksi mitään hienostelevan hifistelyn voittoa illalta nimittäin oli turha odottaakaan. Marssimme siis lavalle pimeään saliin ilman minkään valtakunnan paineita tai ennakko-odotuksia, mutta puolessa välissä keikkaa meininki alkoikin jo olla ihan hulvatonta (ja olen minä jäykempiä alkukeikkoja nähnyt omallakin maaperällä, jossa ihmiset kuitenkin oletusarvoisesti tuntevat materiaaliamme paremmin!) – talossa lienee ollut sellaista viitisensataa henkeä, joista – voisin kuvitella – ehkä viisitoista varmaan on kuullut koko bändistämme aiemmin! Kulmamonitorointi ja Antin pökkelön hellyyttävät välispiikit toivat yleisön ja yhtyeen lähelle toisiaan jonkinkorkuisesta kielimuurista huolimatta, mutta silti setin loppuun saatu noste ja huipennus, sekä sitä seuranneiden suosionosoitusten pituus ja sitkeys yllättivät! Taustanauhabiisejähän ei vedetty (kovalevyt ja koskettimet jätettiin suosiolla isänmaahan), paitsi encoreen takahuoneesta lavalle juostessa spontaanisti lisätty Kun tuuli oli viilee – ilman taustanauhaa. Eikä kyllä menoa haitannut.
kuvat: kutt – click to enlarge!
Takahuoneessa – eli keilaradalla – olimme jo aika hysteerisen tyytyväisiä. Hien kuivuttua iholle ja muutaman tiuhan jälkeen vietiin kamat bäkkärille ja käytiin katsomassa Puiesteeta, josta en nousuhumalaltani kauhean tarkkaa käsitystä enää saanut – asiaa ei auttanut se, että leikin turpaanvetoleikkiä Ihmepojan kosketinsoittajan Erkki Liljan kanssa – Erkki oli saapunut muutaman muun kaverin kanssa maahan vappua juhlistamaan, ja löytänyt Zelluloosiinkin asti. Tauno lupasi kyllä jo sähköpostitse lähettää CD:n. Sitten haluaisin vielä kiittää bändiä vahvistinten, rumpujen ja varakitaran lainasta, ja erityisesti kosketinsoittaja Kaupoa avuliaisuudesta (Hei Kaupo!) – ja tilaisuuden valosuunnittelijaa ja tykkiä videotykkitoteutusta.
Seuraavaksi onnelliset suomalaisvieraat kyydittiin takaisin hotelli Viikingille, jonne jätettiin vain tavaroita, ja josta jatkettiin jalan Von Krahli Baar -klubille. Sen edustalla Tauno esitteli meidät Soome Instituutin Milenalle, jolla oli näppinsä koko reissumme mahdollistamisessa (kiitos!). Sisällä soitteli menemään Kosmoskva-niminen pätevä, saarenmaalainen tanssijazzpumppu, jonka jälkeen lauteille nousi tutuilla naamoilla varustettu Helsingin ylpeytemme Five Corners Quintet, joka sai täyden klubin aivan pähkinöiksi. Kaiken kaikkiaan aivan täydellinen ilta ja elämysmatka, johon kuului vielä yön pikkutunteina taksikidnappaus, verilammikon moppausta 24h-kapakan parketilta ja sen sellaista.
Toivottavasti palaamme ennemmin kuin myöhemmin! Kumarrus, aplodit ja suurkiitokset koko reissun näyttelijäkaartille!
Setti
1. 100 km Ouluun 2. Letitä tukkani 3. Onnellinen nainen 4. Nimikirjaimet 5. Kaikkeen kyllästyy 6. Ei mun oo hyvä olla yksin 7. Juokseva mies 8. Helsinkiin 9. Tällaisena kesäyönä 10. Minne katosi päivät ... e. Kun tuuli oli viilee e. Onnelliset kohtaa
