Jyväskylä, Lutakko 16.2.2002

Suomi otti sitten kunnolla takkiin Jenkeiltä lätkässä, moni meistä aamuyöstä yritti vähän tiirailla matsia – mutta curling alkaa kyllä viedä enenevässä määrin kiinnostusta, jopa Antti “musiikki pelasti minut urheilulta” Lehtinen tietää mikä on määris, purkukivi tai stone time, ja että Wille Mäkelällä on tappajan katse. Jok. tap. aamiaisen jälkeen bussimme suuntasi kohti Jyväskylää, ja saavuimmekin Lutakkoon kolmen hujakoilla. Viisikymmentä metriä ennen pihaan ajoa Sumppi sai puhelimitse kuulla Karviselta, että illan keikalla olisi lämppäri nimeltä Korento. Tämä kuulemma teettäisi lisää duunia (Sumppi ärisi jostain monitoriviuhkojen vetämisestä tms.), mutta mikäs siinä.

Soundcheckissä ei käyty enää koko settiä läpi, eilisen ongelmakohdat vain, ja korjailin vähän uuden vahvistimeni kitarasoundeja, joiden kanssa riittää työsarkaa vielä kuukausiksi. Cumuluksen irkkupubiin oli sovittu seitsemäksi Turun Sanomien haastattelu, jonka jälkeen ehdittiin vielä saunaan, jonka jälkeen Antti ehti ajaa Sumpin kaljuksikin. Curlingmatsia ei suorana televisioitu, joten maltoimme lähteä keikalle.

Siellä se Korento soitteli, ja ensisilmäyksellä paikka vaikutti aika tyhjältä, mutta ihmisiä tuli sentään koko ajan lisää, ja Lutakon paloturvallisuusmääräyksien mukaan sitä nyt ei kovin täyteen myydäkään. Mutta ei sitä jaksanut stressata – jotenkin jo yhden keikan perusteella oli tullut sellainen (varmasti katteeton jo ylioptimistinen) itseluottamus, että jos keikat vetää mahdollisimman hyvin ja on kärsivällinen, niin seuraavalla kerralla paikka on halolla täyteen lyöty. Ja jos ollaan ihan paskoja, niin ne paikalle tulleet häipyy kyllä ennen keikan loppua, eikä enää palaa.

Lavalle astuessa viimeistään tajusi, että jostain se jengi oli sittenkin pöllähtänyt paikalle, ja tuntui jotenkin häkellyttävältä ja melkein nolostuttavalta, että ne oli tulleet katsomaan meitä. Tänään hiki lensi jo ihan eri tavalla (mikä on yksi tärkeä osatekijä sitä livesoiton optimaalista transsia mihin joka kerta lavalle astuessaan pyrkii), ja itse asiassa keikka meni (ollakseen toka ikinä) ihan naurettavan professionaalisti soiton ja laulun osalta, ei kuitenkaan ikävällä tavalla ns. “oikeinsoittamiseksi”, vaan silleen että nyt suunnilleen tiesi missä mennään ja missä rajoissa voi improvisoida. Mitä nyt Ei mun oo hyvä olla yksin ja Tällaisena kesäyönä oli ihan vitullisen liian nopeita, mutta niinhän sinne Lutakon bäkkärin seinään on joku joskus kirjoittanut, että Antti Lehtinen kiilaa…ja lujaa. Ei mulle riitä meni ihan hullun hyvin, en kyllä osaa yhtään sanoa minkälaisia reaktioita se yleisön puolella herätti (joku tuli keikan jälkeen kertomaan että erityisesti ambientvaikutteiset kohdat olivat hienoja, ja eilen joku taas tuli kehumaan dubhenkisiä biisejä, joten ehkä se sitten kuuluu niihin). olin huomaavinani että Kun puut tekee seittiä herätti jossain osassa yleisöä jo jonkun tunnistusreaktion, ja Kun tuuli oli viilee kai kelpaa jo jonkinlaiseksi keikkahitiksikin.

Encoreiden jälkeen bäkkärin ovi alkoi kopista aika nopeasti, ja olin kyllä ihan muna pystyssä jokikisestä kiitoksen sanasta ja myönteisen palautteen murusesta. Pyörittiin siinä aikamme adrenaliineissa ja lähdettiin hotellin kautta Jazz Bariin (pakollinen aina Jyskylässä käydessä), jossa Mikko (Kosonen, vituttavan hyvä kiertuekitaristimme/kiipparistimme) hyppäsi heti mukaan johonkin riemastuttavaan soul-rock-sekakokoonpanoon, ja hetikohta Anttikin jo istui rumpujen taakse, ja kohahdutti bailuväkeä kolibrinnopealla rumpusoolollaan, joka lopulta huipentui yhdellä kädellä soittoon samalla kun toisella kumosi tuoppia. Ja minä ja Tommi ja Terhi kumottiin tequilaa ja hurrattiin.

Setti

1. Nää aamut 2. Minne katosi päivät 3. Tästä eteenpäin 4. Kun puut tekee seittiä 5. Ei mulle riitä 6. Ei mun oo hyvä olla yksin 7. Vastusta mua 8. Vuoksesi 9. Vanhoja juttuja 10. Sä 11. Tällaisena kesäyönä 12. Kun tuuli oli viilee - e1. Mennään alemmas e2. Jos osaisin

Tampere, YO-talo 15.2.2002

Koko päivän kestävä pieni jatkuva jännitys alkoi vatsanpohjassa samalla hetkellä kun tulin Valimon juna-asemalta Terhin ja Jukan kanssa ja näimme Nummenpalon bussin treenikämpän eteen parkkeerattuna. Ja perkele mikä minibändi: bussikuski mukaanlukien 8 ihmistä kyydissä! Menomatka sujui PS2:sta pelatessa, nukkuessa (ei onnistunut), kynsiä pureskellessa, Kurt Wallander -dekkaria lukien (omalta osaltani) ja yleisesti hermoillen.

Yo-talolle päästyämme roudasimme ja checkasimme “Hyvää iltaa molemmat vietnamilaiset siivoojat! Hyvää iltaa narikan työntekijä! Kädet yhteen!” -vitsejä huudellen. Karvinen oli itseasiassa sanonut, että lippuja oli mennyt etukäteen niin lupaavasti, että mitään varsinaista hätää ei ollut. Käytiin hyvällä ajalla koko setti läpi, ja muutama biisi pariinkin kertaan, jonka jälkeen mentiin alakerran kellariravintolaan syömään. Raskaan safkan ja hotellisaunan jälkeen oli vähän vaikeampi jännittää yhtään mitään, ja miesten curlingmatsin seuraamisen jäljiltä olimme miltei katatonisessa tilassa ennen keikkaa. Mutta kun bussi jyrähti käyntiin hotellin edestä, tuli kyllä sellainen fiilis että voi kun ei nyt ihan heti tultaisi perille. Takahuoneeseen hipsittyämme jännitys hieman laukesi, ja rupesimme suhtautumaan jotenkin fatalistisella tyyneydellä kohta alkavaan keikkaan. Väkeä paikalla oli 300, mikä sai paikan näyttämään lavalta käsin täydeltä, mutta niin että yleisössä on vielä miellyttävää. Sumppi sanoi odottaneensa paikalle noin 30 ihmistä, minä ikuisena optimistina olin ihan varma että kaikki keikat myydään loppuun. Takahuoneessa mietittiin että mitäs perkelettä, kun Ultra Bralla oli keikkatraditiona se yhteishuuto, niin mitähän nyt tehdään. Antti ehdotti rituaaliksi sellaista että me kaikki otettaisiin siltä suihin, mutta päädyimme lopulta sukeltajien OK-merkkiin, eli päälaelle nostettuun nyrkkiin.

Keikka aloitettiin Nää aamut -kappaleella, ja siitä eteenpäin kenelläkään meistä on tuskin kovin tarkkaa kuvaa tapahtumista (yleisörakenteesta jouduttiin ainakin jälkeenpäin kysymään Nykäseltä, että millasta jengiä siellä oli.) Ei mulle riitä ja Vuoksesi meni ihan harakoille, kun ensimmäisessä mogattiin lähtö niin että taustanauhat oli pakko pistää poikki, ja jälkimmäisessä sekoiltiin rakenteessa. Yleisö oli kuitenkin kärsivällistä, kannustavaa ja lämmintä, mikä oli jälkeenpäin meidän mielestä jotenkin todella ihmeellistä. Antti kyllä mursi jäätä tehokkaasti horinoillaan, ja teki marssijärjestyksen kaikille aika selväksi: “Kupletin juoni on se, että te ootte siellä, me ollaan täällä ja soitetaan teille outoja biisejä joita te siellä kuuntelette, kaikki tulee vähän liian lujaa ettekä te oikein saa sanoista selvää, ja sitten biisien väleissä te taputatte”. Lopulta siellä aikansa taputettiin jopa toisiakin encoreja, mutta ei me vaan oltaisi osattukaan soittaa enää mitään.

Loppupeleissähän keikka ei tietenkään ollut ihan orgastinen kokemus, mutta kutkuttava ja riemukas, ja oli mageeta voittaa omat pelkonsa ja antautua täysin uuteen tilanteeseen. Ja olimme tietenkin ihan täpinöissämme jokaisesta positiivisesta kommentista ja olallepaiskomisesta keikan jälkeen.

Setti

1. Nää aamut 2. Minne katosi päivät 3. Tästä eteenpäin 4. Kun puut tekee seittiä 5. Ei mulle riitä 6. Ei mun oo hyvä olla yksin 7. Vastusta mua 8. Vuoksesi 9. Vanhoja juttuja 10. Sä 11. Tällaisena kesäyönä 12. Kun tuuli oli viilee - e1. Mennään alemmas e2. Jos osaisin

Keikat

25.06. PaPaNa Bar, Inari
02.07. Freedom Festival, Tampere
09.07. Ruisrock, Turku
16.07. Henry’s Pub, Kuopio
17.07. Ilosaarirock, Joensuu
29.07. Neste Rally Zone, Jyväskylä
30.07. Qstock, Oulu
26.08. TBA 
27.08. Janakkala 150 vuotta, Turengin liikuntahalli , Janakkala


Kaikki keikat ›

Uutiset

Keikkapäiväkirja