Scandinavian Music Group

Geneerisessä Presidentti Club yökerhossa järjestettiin City-lehden omituiset Kaupungin Parhaat -bileet, jonne kävi kutsu soittamaan Kalle Aholan kanssa. Keikka oli ihan pätevä tällaiseksi random-vedoksi, joihin ei yleensä valikoidu sitä ominta yleisöä. Illan omituisuuksiin kuului oudon keski-ikäinen yleisörakenne – Sekä DJ, joka soitti aika Coco Jambo -osaston kamaa, biisejä joita yleensä kuulee pikemminkin pohjanmaalaisissa yökerhoissa, ei Helsingin katukulttuuria mukamas sykkivän kaupunkilehden bakkanaaleissa. Mutta eipäs purra ruokkivaa kättä, keski-ikäkin lähestyy itse kullakin – kivaa oli, bäkkärillä oli iloisia virneitä ja toistekin tullaan!

Vanha ylioppilastalo tunnetaan siitä, että saliin saisi hyvät saundit vain purkamalla rakennuksen ja rakentamalla uuden styroksista tilalle. Ja epäuskoinen virnehän se Nykäsen kasvoille nousi kun se PA:ta yritti viritellä. No, tämä tiedettiin jo etukäteen, joten asiaan suhtauduttiin fatalismilla ja huumorilla.

Loistava Plutonium 74 astui lauteille 21.45 – yleisöystävällistä! – ja taloon pakkautui kokoajan enemmän väkeä pitkänä letkana. Ikisuosikkini “Radio menee ylös” ja “Perusasioita” olivat saaneet seurakseen uutta materiaalia… Ylermi! Pystynen! Nyt toka levy pihalle äkkiä!

Hieman yhdentoista jälkeen oli SMG:n vuoro marssia lavalle. Yleisö oli parasta mahdollista: Nousuhumalaista nuorisoa salin täydeltä, jotain yliopiston lukukauden aloittamista tässä kai teemallisesti juhlittiin. Ehkä täysi sali edes hiukan parantaa paikan akustiikkaa (ei kyllä Jukan naamasta voinut keikan jälkeen tällaista tulkita), mutta joka tapauksessa teknisistä yksityiskohdista viis: fiilis oli toppen ja yleisö aivan mahtavaa, jokaisessa kädet ilmaan -kohdassa mukana, ja Paapun ja Terhin yhteislaulu oli taas loistavaa. Tosta otsikon alta klikattavasta galleriasta voi aistia myös että oli aika hikiset lauteet, ja sekin on vain parhautta.

Kiitos ja kumarrus kaikille, tälle vuodelle taitaa sentään pari keikkaa vielä tulla. niistä tuonnempana.

Porvoo, tuo Suomen lahja Anssi Växbylle, olikin jo pitkään vältellyt vierailuamme. Itse muistan käyneeni tässä erittäin mysigissä pitäjässä vain Mauron Maidenin kanssa – siis soittamassa: Porvoohan on käytännössä toinen kotikaupunkimme Anssin juurien lisäksi myös Karillo-studion takia. Seireeni soittopaikkana tosin ei herättänyt nimen, sijainnin eikä sisustuksen perusteella mitään tunnistamisrefleksiä.

Soundcheck ja pizzat vedettiin verraten myöhään ja sitten vetäydyttiin saunakabinettiin venailemaan. Pelästyttävän myöhään paikalle tullut jengi oli lopulta kuitenkin hiton runsaslukuista ja keikka oli aivan mahtava. Meikäkin oli jeesusteipannut sträppinsä niin ettei saatana irtoa ennen eläkepäiviä. Ennen keikkaa ehdin Porvoon tutuista tavata Mika Tyyskän, joka tunnetaan Mauron Maidenista ja maailman hauskimmasta musiikkisaitista Guitar Shred Show, ja keikan jälkeen jubailtiin pitkästä aikaa Sara Vilanderin kanssa (Sara on se kun laulaa Etten säikytä kaloja -kappaleessa). Jonkin kotvan päästä kuitenkin laitettiin luutut autoon ja lähdettiin kotiapäin. Eläköön Porvoo.

Eli siinäpä se kesä – mahtavaa oli syyskuussa sitten taas Vanhalla ja muuallakin. kiitos ja kumarrus kaikille kuulijoille ja apuna olleille!

Ankkarockin soittoaika oli sunnuntai-iltapäivällä, joten Korsoa kohti lähdettiin puolen päivän jälkeen Paapu ja Aksu messissä. Meillä on oikeastaan jonkinlainen perinne jo että Ankkarockissa jotenkin tyritään, joku Vantaan tauti. Ei pahasti mutta silleen että ainakin pari juttua jää kaivelemaan eikä kokonaisuudesta omassa mielessä voi antaa kovin korkeata kouluarvosanaa.

Onni Lehtisen suoritettua rumpuchekin rocklavalla pärähti soimaan 15.20 ja melkein heti alkoi allekirjoittaneen tekniset sekoilut. Ruisrockin Mauron Maiden -keikan kitaranheittelytragedian jälkeen sträppini on pysynyt kiinni enää uskon voimalla. Tänään usko loppui ja päädyin soittamaan varmaan puolet keikasta kitara miten kuten sylissä, pelastavaa Aksua odotellen. Kielet meni katki ja skebat oli epävireessä, eli suurelta osin keikka oli sellaista tiiliseinää päin juoksemista. Silti siellä täällä tuli kohtia joissa kaikki yhtäkkiä jotenkin toimi. Antti valitteli kanssa sekoilumeininkiä, mutta muut oli itseasiassa kai ihan tyytiksiä ja Terhi ja Paapu veti ihan lieskoissa. Kehuja tuli muutenkin jälkeenpäin mutta, no, taas Ankan keikasta jäi jotenkin sellainen mitä-vittua-just-tapahtui? -yleisfiilis.

Sitten jäätiin vähän pitämään festarikauden peijaisia, tapaamaan kavereita ja sukulaisia, antamaan sekavia haastatteluja ja paistattelemaan päivää. Allekirjoittaneen festarikausi huipentui kuitenkin joka pojan unelmaan, eli Tiktakin bassoteknikon pestiin – jos Mimmu saundasi paskalta, tiedätte ketä syyttää.