Tavastia, Helsinki 23.9.2004
Ensimmäiset kolme keikkaa olivat menneet niin hyvin, että jännittämistä enemmän odotti vain innolla kotikentän tulikoetta. Savuin Tavastialle neljältä, jolloin se ihme timanttilava keskellä lattiaa oli jo pystyssä ja illan valonainen Anna asetteli liikkuvia spottejaan yltympäri salia. Näin Nykäsen villi visio alkoi siis vihdoin hahmottua. Oma panokseni oli varsinaisen stagen verhoaminen kattoon ripustettavalla SMG-backdropilla.
Mukana oli myös Imatran Kotiryssä Kake tekemässä monitoreita, jotka tällä kertaa olivat korva-sellaisia – vaihtoehtona tietenkin kuunnella PA:ta muutaman millisekunnin viiveellä. Itse päädyin lopulta kuuntelemaan toisella korvalla PA:ta, toisen ollessa korvamonitoroitu, jolloin pään sisällä jylläsi vinkeä stereochorus PA:n viiveen takia. Antti tuli reippahasti myöhässä uhrautuvaiselta roudausreissultaan, joten checki tehtiin tavalliseen tapaan ns. jamaica-aikataululla. Kuitenkin niin, että ehdimme jopa koteihin käymään ennen iltamia.
Tunnelma takahuoneessa oli käsinkosketeltavan eritavalla odottava, koska normaalisti lavalle mennään purkamaan adrenaliinia, mutta nyt tiesi, että lavalle ollaan menossa nimenomaan relailemaan ja hissuttelemaan. Lavalta (siltä oikealta, joka nyt oli yleisöltä näkymättömissä) pääsi kurkkimaan salin täyttymistä, ja kyllähän se täyttyikin, parvea ja portaita myöten. Ainoastaan selkiemme takana olevalla pikku kaistaleella oli hivenen väljempää ymmärrettävistä syistä (vaikka kyllähän siihenkin suuntaan välillä tuli “esiinnyttyä”). Pidin myös erityisen onnistuneena järjestelyä, että laiskimmat (ja nopeimmat) pääsivät istumaan lavan välittömään ympäristöön haalittuihin pöytä-tuolirykelmiin, mikä myös paransi yleistä näkyvyyttä kivasti. Koko järjestelyssä oli sellainen MTV-unpluggedfiilis, varsinkin runsaiden valojen myötä.
Itse olin todella fiilareissa siitä, kuinka hiljaisena Tavastia pysyi joka biisin ajan – mikä ei tuntunut todellakaan kalsealta responselta vaan musiikkiin keskittymiseltä, sillä biisien väleissä yleisö aina repesi kovaankin mekkalaan. Varsinkin Antin hersyvien huumoripläjäysten kestäessä ja kestäessä.
Seuraavana päivänä Tampereen reissulla oli itseasiassa mahdollisuus katsoa koko höskä DVD:ltä, talon kamerathan kun nauhoittavat muitta mutkitta koko keikan äänen tullessa suoraan miksauspöydästä. Ja kyllähän se kesti kuuntelua ja katselua se setti. Ihan niinkuin lavallakin, tuntui jälkikäteenkin, että itselle huippukohtia olivat uudet biisit Hölmö Rakkaus, Vierailla kallioilla ja Rannalta toiselle, sekä Talvipuutarhaan, Mitä hyödyttää ja höyrybasson varassa alkava Onnellinen nainen. Myös puolitempoiseksi slovariksi jarrutettu Minne katosi päivät miellyttää omaa korvaa.
Ja miellytettiin me sitten ilmeisesti muittenkin korvia, sillä kollegoilta, tutuilta ja tuntemattomilta tullut palaute oli aika ylitsevuotavaa. Kyllähän se niin on että oman äidin ja Kososen Mikon kehut ne makeimmilta maistuu. Itse omistin Kaupunki allapäin -kappaleen jokaisen kitaramogan Kososelle, ja Antti puolestaan onnitteli häntä siitä, että oli “vihdoin virallistanut suhteensa nuorikkoonsa Niko Kokkoon”.