Scandinavian Music Group

Jossain vaiheessa viime kesää Terhi ja (miksaajamme) Jukka Nykänen alkoivat pohtia aikaisemmasta poikkeavan akkari-iltaman järjestämisestä. Puolihuolimattoman visioinnin seurauksena löysimme itsemme mittailemasta Tavastian lavaa nelihenkisen jousiorkesterin ja lap steel-kitaristin mahduttamista silmällä pitäen. Koko konkkaronkan kanssa Hitsvillessä pidetyt treenit olivat menneet erittäinkin lupaavasti mutta myös enemmän kuin hivenen sekavasti – siksi soundcheckissä päädyttiin vetämään oikeastaan koko setti läpi. Jousisovituksia oltiin pakerrettu jo pitkään puhdetöinä, mutta pikku muutoksia niihin treenien jälkeen oli kuitenkin tehty. Anssi teki Talvipuutarhaan-kappaleelle (ja koko konsertille) vielä opaskirjan mukaisen instant-taideintron. Ja pitkästä pitkästä aikaa pääsi vetämään ilman korvamonitoreja kun lavalla saundasi jo sellaisenaan niin miellyttävältä.

Pitkän ja leveän soundcheckin jälkeen terhi pisti biisijärjestyksen vielä uusiksi ja pudotti pari biisiä setistä pois. Iltamat oli tarkoitus aloittaa kymmeneltä, mutta jonkun informaatiokatkoksen takia (lue: Merimaa) Tiketin sivuilla tai Tavastian ovella ei tästä mainittu, joten siitä oli sitten pakko hiukan lipsua. Puoli yhdeltätoista sitä kuitenkin hipsittiin Anssin taideintron saattelemana lavalle, ja aika nopeasti kävi selväksi että illasta tulisi aivan sairaan hauska. Miikka Paatelaisen lap- ja pedal steelin soitto sai meidät muut hymyilemään, oikeastaan nauramaan. Kaikki vaan virnisteli toisilleen onnesta soikeana kamarikvartettiamme myöten. Tiistaita oli mahtavaa soittaa kerrankin jousien kanssa. Uusista biiseistä Lissabon tuli eteen ekana ja, kuten muutkin kappaleet vuorollaan, herätti mielestämme yleisössä varsin riemastuneen vastaanoton. Vieläkö soitan banjoa -kappaleessa pääsin vihdoin (kesäistä Teenage Lesbians -esiintymistäni Mannan kanssa lukuunottamatta) soittamaan banjoa julkiselle paikalle, ja oli vaan niin perkeleen hauskaa. Tahdon uudet silmät oli Terhi “Simonin” ja Paapu “Garfunkelin” duetto, Hae minut takaisin “Ruoho nousee maasta varoen/ketunpojan silmät aukeavat hiljaa”-säkeineen ehkä hipeintä SMG:tä ikinä, eikä kauas jäänyt akustiszeppeliininen Lupaus kesästäkään. Kerkko kävi myrskyisien suosionosoitusten saattelemana fiittaamassa Hölmpössä rakkaudessa. Nimikirjaimet päätti varsinaisen setin tällä kertaa aika kanjoninkaikuisena versiona. Lopulta olemme kuitenkin yksin ja Minne katosi päivät toimivat ekoina encorina, ja kun yleisö nyt vaatimalla vaati, palattiin vielä soittamaan Kaupunki allapäin, jonka philipglassmaisen jousisovituksen päälle Antti sai soittaa elämänsä ensimmäisen glockenspielsoolon.

Takahuoneessa ei halailusta, pussailusta ja yläfemmoista meinannut tulla loppua millään! Perusnegatiivinen Jukkakaan ei lopulta voinut sanoa vastaan etteikö ilta olisi ollut onnistunut. Antin ja varmaan oikeastaan kaikkien mielestä tämä oli hienointa mitä tämän bändin kanssa ollaan saatu aikaan. Sitten ei muuta kun lostarin jonoon ja nuppi sekaisin.

Loppuun tietty vielä kiitos Imatran Kakelle monitoroinnista, Mäksälle valoista ja erityisesti Kekelle, Paatelaiselle, Maijalle, Minnalle, Riikalle ja Jussille loistavasta soitosta. Hyvää joulua ja iloista uutta vuotta!!!

(kuvia löytyy täältä ja täältä – kiitos Henri lassanderille tuosta ylläolevasta)

Geneerisessä Presidentti Club yökerhossa järjestettiin City-lehden omituiset Kaupungin Parhaat -bileet, jonne kävi kutsu soittamaan Kalle Aholan kanssa. Keikka oli ihan pätevä tällaiseksi random-vedoksi, joihin ei yleensä valikoidu sitä ominta yleisöä. Illan omituisuuksiin kuului oudon keski-ikäinen yleisörakenne – Sekä DJ, joka soitti aika Coco Jambo -osaston kamaa, biisejä joita yleensä kuulee pikemminkin pohjanmaalaisissa yökerhoissa, ei Helsingin katukulttuuria mukamas sykkivän kaupunkilehden bakkanaaleissa. Mutta eipäs purra ruokkivaa kättä, keski-ikäkin lähestyy itse kullakin – kivaa oli, bäkkärillä oli iloisia virneitä ja toistekin tullaan!

Vanha ylioppilastalo tunnetaan siitä, että saliin saisi hyvät saundit vain purkamalla rakennuksen ja rakentamalla uuden styroksista tilalle. Ja epäuskoinen virnehän se Nykäsen kasvoille nousi kun se PA:ta yritti viritellä. No, tämä tiedettiin jo etukäteen, joten asiaan suhtauduttiin fatalismilla ja huumorilla.

Loistava Plutonium 74 astui lauteille 21.45 – yleisöystävällistä! – ja taloon pakkautui kokoajan enemmän väkeä pitkänä letkana. Ikisuosikkini “Radio menee ylös” ja “Perusasioita” olivat saaneet seurakseen uutta materiaalia… Ylermi! Pystynen! Nyt toka levy pihalle äkkiä!

Hieman yhdentoista jälkeen oli SMG:n vuoro marssia lavalle. Yleisö oli parasta mahdollista: Nousuhumalaista nuorisoa salin täydeltä, jotain yliopiston lukukauden aloittamista tässä kai teemallisesti juhlittiin. Ehkä täysi sali edes hiukan parantaa paikan akustiikkaa (ei kyllä Jukan naamasta voinut keikan jälkeen tällaista tulkita), mutta joka tapauksessa teknisistä yksityiskohdista viis: fiilis oli toppen ja yleisö aivan mahtavaa, jokaisessa kädet ilmaan -kohdassa mukana, ja Paapun ja Terhin yhteislaulu oli taas loistavaa. Tosta otsikon alta klikattavasta galleriasta voi aistia myös että oli aika hikiset lauteet, ja sekin on vain parhautta.

Kiitos ja kumarrus kaikille, tälle vuodelle taitaa sentään pari keikkaa vielä tulla. niistä tuonnempana.

Porvoo, tuo Suomen lahja Anssi Växbylle, olikin jo pitkään vältellyt vierailuamme. Itse muistan käyneeni tässä erittäin mysigissä pitäjässä vain Mauron Maidenin kanssa – siis soittamassa: Porvoohan on käytännössä toinen kotikaupunkimme Anssin juurien lisäksi myös Karillo-studion takia. Seireeni soittopaikkana tosin ei herättänyt nimen, sijainnin eikä sisustuksen perusteella mitään tunnistamisrefleksiä.

Soundcheck ja pizzat vedettiin verraten myöhään ja sitten vetäydyttiin saunakabinettiin venailemaan. Pelästyttävän myöhään paikalle tullut jengi oli lopulta kuitenkin hiton runsaslukuista ja keikka oli aivan mahtava. Meikäkin oli jeesusteipannut sträppinsä niin ettei saatana irtoa ennen eläkepäiviä. Ennen keikkaa ehdin Porvoon tutuista tavata Mika Tyyskän, joka tunnetaan Mauron Maidenista ja maailman hauskimmasta musiikkisaitista Guitar Shred Show, ja keikan jälkeen jubailtiin pitkästä aikaa Sara Vilanderin kanssa (Sara on se kun laulaa Etten säikytä kaloja -kappaleessa). Jonkin kotvan päästä kuitenkin laitettiin luutut autoon ja lähdettiin kotiapäin. Eläköön Porvoo.

Eli siinäpä se kesä – mahtavaa oli syyskuussa sitten taas Vanhalla ja muuallakin. kiitos ja kumarrus kaikille kuulijoille ja apuna olleille!